Mehto nimeltä Roosa, Elämäni hienoin riistatyö

Oli myrskyisä mutta ei niin kovin synkkä yö. Heräilimme totuttuun tapaan laavulta reilut pari tiimaa ennen aurinkoa – ja lintuja. Tuuli oli niin kova, että päätimme unohtaa vakioteerisuot ja lähteä kartoittamaan meille uusia rämeitä. Aamupuuron ja pienen ajomatkan jälkeen lähdimme talsimaan Jaakobin ja Matusalemin kanssa kohti juurakkajänkää. Puolen tunnin kävelyn jälkeen aloimmekin olla kosteilla mailla ja heti ensimmäinen teeri pyyhälsi kauheata haipakkaa jängän yli myötätuulessa. Se meni minne lie, mutta päätin silti lähteä sen perään. Jaakobbi ja Matusalemi jäivät suon reunalle kytystämään – luonteeltaan kun laiskansitkoja ovat.

Kolmisen tuntija jänkäsaarekkeita kiertelin ja vain yhden lyyraperän tavoitin – sekin hyppäsi keskeltä hakkuuaukea vajaan sadan metrin etäisyydeltä. Eipä ollut poikainkaan saldo sen parempi – no ei kait, kun myrskyssä istuvat keskellä jänkää kolme tuntia. Tavattiin kuitenkin tulien merkeissä. Jaakobbi ja Matusalemi olivat pari pakettia jo makkaraa vetäneet, ennen kuin saavuin nuotiopaikalle – puolikkaan sentään olivat minullekin jättäneet, kiitoksia siitä. Koiralle annoin siitä puolet ja sitten jatkoimme matkaa – koiran kanssa siis, pojjaat jäivät hieman huokasemaan tulille. Kartasta otin suunnan leiriin, reilut 15km linnun tietä – kait se menee.

 

Linnun tiellä

Alkuun reitti ei kyllä tuntunut linnun tieltä. Heterämeenkangas – ei siiven iskuakaan. Joriojan vesakot – ei siiven iskuakaan. Sitten päätin nousta Kekkosenvaaraan. Vaaran laita oli taimikkoa ja eipä aikaakaan, kun metto juoksutti Debiä. Lopulta Debi sai kiinteänoloisen seisonnan, mutta kaukana oli – liian kaukana. Matka jatkui taimikossa – todella jyrkällä vaaran reunalla. Yhtäkkiä aloin kuulla nitinää – aattelin, että kelohan se tuulessa valittaa. Pysähdyin kuitenkin kuulostelemaan ja samassa oli iso mehto parin metrin päässä vastarinteen puolella. Niin oli vanha kaveri, että nivelet ne nitisivät, ei kelo. Hetkessä tajusin, että en ehdi vastapalloon kopasta ja niinpä suosiolla käänsin rintamasuunnan alarinteeseen. Katse kiskoa pitkin ja oottelemaan, että isomusta tulee jyvän taakse. No tulihan se, mutta välissä oli kahden metrin päässä vaaran isoin kuusi. Se siitä paikasta. Metto oli useamman sekunnin ampumatkan päässä, mutta ei vaan rakosta torpata löytynyt mistään.

Matka jatkui ja taas Debi näytti meton merkkejä – vinkkasi mulle kuonollaan, että tämä me hoidellaan. Taimikko loppui ja metto juoksi edellä. Kahta ensimmäistä seisontaa ei metso kestänyt, vaan karkasi Debiltä. Lopulta seisonta kesti. Maasto oli jo tasaista ja vehreää. Isoja kuusia siellä täällä. Tuulikin oli tyyntynyt. Lämmintä oli pari astetta ja metson maku huulilla lähestyin kolmatta seisontaa tavoittelevaa koiraani. Nyt seisonta näytti siltä, että siinä on ja pysyy. Menin koiran vierellä ja mustien lintujen kanssa Debi tuppaa siinä vaiheessa linnun nostamaan.  Nyt ei nostanut ja otin vielä pari askelta koiran etupuolelle hakien hyvää ampumasektoria. Katsastelin maastoa ja mitään ei pistänyt silmään. Päähän tuli ajatus, että josko tämä sittenkin on riekko. Annoinpa koiralle luvan nostaa ja samassa huomasin, että mehtohan se siinä – istuksii ihan aukealla 15m:n päässä. Nostin aseen ylös ja painoin varmistimen pois. Siinä oli sitten linjalla tietysti molemmat – koira ja mehto. Eipä hätää, aattelin – aukeaa kyllä piisaa, pian on metto siivillä. Toisenkin kerran aattelin, että eipä hättää, kohta on metto siivillä. Vaan eipä ollut. Oli niin ovela kaveri, että viimeiseen asti juoksi maassa, vaikka koiralla oli jo puoli pyrstöä suussa. Niin kauan ne juoksivat perätysten, että metto löysi sopivan kuusen, jonka taakse mennä ennen kuin hypätä lentoon.

Sinne meni sekin metso. Piti ihan ottaa lakki pois päästä ja kumartaa. Kyllä se vaan meitä ovelampi oli. Oli elämäni ensimmäinen riistatyö, jossa kukaan ei epäonnistunut. Koira hoiti leiviskänsä hienosti, minä en ampunut huti ja mehto vei meitä satanolla – kaikkien kantilta katsottuna tässä oli tähän asti elämäni hienoin riistatyö.

Suo siellä, Wilhelmiina täällä

Se on tuo luonto ihmeellinen paikka. Seuraavana aamuna kun mentiin perinteiselle teerisuolle, niin kuvia puihin asetellessa kaverini Wilhelmiina, joka oli kuvaajana mukana, kuuli linnun äänen. Kello oli vasta puolta tuntia vaille auringonnousu, joten ajattelin, että omiaanhan tuo taas kuulee. Suokin oli yhtä vetelä kuin kaverini, niin aattelin, että hän sekoittaa suon pulputuksen teeren vastaavaan. Ajattelin kuitenkin laittaa panokset piippuun, vaikka suohon uppoamisen välttäminen vaatikin minulta melkein koko keskittymiskykyni. Silmäkulmassa huomasin että joku lintuhan sieltä suolta minua kohti liihottaa ja liihottikin ihan kopiksi avoimella suolla. Tuolla se nyt padassa porisee.

 

Mehto oli ilmeisesti istahtanut suon ainoaan puuhun, kun Wilhelmiina kuuli jotain ääntä. Siitä se sitten lähti lentämään meidän ääniä pakoon – oli vaan vielä sen verran pimeää, että sattui kaikista mahdollisista pakosuunnista valitsemaan juuri itsensä kannalta huonoimman mahdollisen suunnan.

 

Resepti: Metso nimeltään Roosa (Hansenia ja Pederseniä naakien)

Otappa ensin rintalihat erikseen ja sitten pilko muut kuten luut pienemmiksi kappaleiksi. Sen verran malttia pitää olla mukana, ettei luita kuitenkaan päreiksi pistä. Sitten vaan liemen tekoon. Laita isoon kattilaan kaikki roippeet ja vesi. Kiehauta ja kuori vaahto. Lisää kasviksia makusi mukaan – mausteeksi minä laitoin pari oksaa rosmariini ja persiljaa. Reippaasti timjamia, laakerinlehtiä, neilikankukkia, pippureita, katajanmarjoja ja suolaa. Keittele 3-4 tiimaa ja siivilöi. Siinäpä sinulla on oiva liemi useampaankin kastikkeeseen. Lihat voit napostella vaikkapa iltapalaksi. Vinkki: joka keitetyn paistaa, se makean maistaa.

Sitten itse pääruoan tekoon. Sitasepa puuvillalangalla rintafileet muhkeaan muotoon. Hiero niihin juuri puristettua appelsiinimehua, rosmariinia ja suolaa. Ruskista lihat reilussa voissa kauniin ruskeaksi ja jauha vielä pippuria sekaan. Ota väliin ohuehko siivu röyhkeän eläimellistä Riojan Campo Viejoa – ihan vaan kokeeksi.

Uunihan sinulla olikin jo 180 asteessa. Työnnä lihat lämpömittarin kanssa uuniin ja voit alkaa kastikkeen tekoon.

Kastike:

  • 1l lintulientä
  • 1dl puristettua appelsiinimehua
  • 2dl murskattuja mustikoita
  • 2rkl ruskeaa sokeria
  • suurustetta
  • 100g voita

Kiehauta loput puristetusta appelsiinimehusta ja lisää sokeri sekä lihaliemi. Keitä kasti kokoon, noin puoleen tilavuudestaan.

Sillä aikaa kun kastike porisee, paista rintafileet 60 asteiseksi (noin 20min). Ota pois uunista ja anna niiden huokaista folion alla kunnes kastike on valmis. Lisää kastikkeeseen vielä survotut mustikat ja keitä 5min. Siivilöi mustikantähteet pois ja suurusta kastike. Vatkaa vielä joukkoon pari viipaletta voita.

Lisäkkeeksi passaa mainiosti ihan potut pottuinakin, mutta minäpä tekasen pottukakkuja – ihan vaan varoksi, ettei kelleen jää näläkä.

Pottukaakut:

  • kilo pottuja
  • voita
  • 100g sipulia
  • 100g pekonia
  • suolaa ja pippuria
  • ½dl öljyä (10W/50)
  • persiljaa

Kuori potut ja keitä puolikypsiksi. Hakkaa sipuli ja pekoni pieneksi silpuksi ja paista ne kevyen ruskeiksi. Raasta potut ja sekoita ne sipulin ja pekonin kanssa lujaksi massaksi. Mausta massa millä maustat. Muotoile massasta vaikka joulupukkeja, mutta niiden tulee olla n. 1-1½cm paksuja. Paista kakut hienon ruskeiksi öljyssä, jos käytettyä öljyä käytät, saattaa lopputulos olla aika tummanpuhuva.

Ripottele päälle persiljaa vielä ennen tarjoilua. Ei kait sitä enää jaksa muuta salaattia tehä – eiku syömään, eiköhän tällä nälkä kaikkoa.

-Markku-

comments