Puhe 80-vuotisjuhlissa: "Tapoin ystäväni!"

Shamppanjalasit: http://www.inter-mines.org/gene/main.php?base=1041&langue=&id_agenda=3011Nyt on työttömyyttä takana kolme kuukautta ja elämässä on ollut aikaa hieman pysähtyä miettimään omia arvoja ja elettyä elämääkin. Aika lienee sopiva, kun elämä on elinajanodotteen mukaan puolimatkan krouvissa – vielä on aikaa elää vaikka miten. Näiden ajatusten innoittamana päätin kirjoittaa itselle puheen omille 80-vuotissynttäreille, eipähän jää viimetinkaan. Ohessa pari palasta siitä.

Lapsuuden merkittävin elämääni vaikuttanut tapahtuma oli rakkaimman ystäväni tappaminen. Kyseessä oli Hanski – ikäiseni kissa. Se oli suuri vahinko. Maatalossa kun oli tapana hävittää kaikki kulkukissat ja näin olin tuolloin kymmenen vanhana tekevinäni. Pitkä oli etäisyys ja huono oli asento kiväärillä ampuessa, enkä kissaani tunnistanut. Asiaa ei tietysti sen kummemmin käsitelty. Kissakin oli jo sairas ja ihan hyvä, että pääsi pois – näin minua ainakin lohdutettiin. Tämä tapahtuma vaikutti elämääni ehkä enemmän kuin itsekään osasin tiedostaa. Se pysäytti minut kaksikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen ja pisti miettimään ihmismielen mystistä maailmaa. Siitä alkoi uudelleensyntymisen jakso elämässäni. Syntyi himo oppia tuntemaan itseäni.

Alkutyöurani hektisimmässä vaiheessa pysäyttävin kokemus tuli eräänä yönä. Olin missä lie, kun puhelin soi. Puhelimessa oli appiukkoni kohtuullisen tukevassa humalassa. Hänen viestinsä oli: ”Mieti, mikä on elämässäsi tärkeää – pidä poika huoli perheestäsi, Perkele!” Eihän se silloin tuntunut hyvältä. Kiittämättä jäi tuokin pysäytys. Tosin uskon, että hän ehti huomata viestinsä menneen ainakin jotenkin perille. Luovuin pian tuon jälkeen matkatöistä – tosin eräätkin keskustelut on perheen kanssa käyty sittemminkin läsnäolon todellisuudesta. Vielä on onneksi lupa oppia.

Sitten kohtasi työssä pakkolomia ja lopulta irtisanominen. Samaan aikaan syntyi perheen iltatähti. Huomasin yht’äkkiä, että olen ollut kaksi vuotiaan tyttöni elämästä kahdeksan kuukautta hänen kanssaan kotona. Vaikka tämä on tullut ulkoapäin pakotettuna, olen siitä erittäin kiitollinen. Vanhemmat lapset saavat tulla kotiin, jossa molemmat vanhemmat ovat. Heitä pystytään tukemaan elämässään ilman jatkuvaa stressiä ja aikataulupainetta. Kiitoksia elämä, että annoit minulle tällaisen mahdollisuuden – elinpäivien jatkuessa tämä hetki elämästä noussee arvoon suurimpaan. Faktahan on, ettei näin voi pitkään valitettavasti nyky-yhteiskunnassa jatkua. Tai ehkä voisikin, kyse on arvovalinnoistamme. Toisaalta koko työttömyyteni ajan olen tehnyt paljon töitä. Tunteina varmasti paljon vähemmän, mutta ehkä paljon tehokkaammin kuin koskaan isojen organisaatioiden pyörityksessä. Toivo siis elää, että elämäni tärkeimpien asioiden yhdistäminen tulevaisuudessa onnistuisi aiempaa paremmin. Ensiviikko on erittäin tärkeä minulle ja toivon pääseväni pian tekemään työtä minulle tärkeän asian parissa, jolla on todella merkitystä.

Millaisen puheen sinä haluaisit kuulla itsestäsi omilla 80-v synttäreillä? Mitä nuorempi olet, sitä enemmän sinulla on mahdollisuus siihen vaikuttaa – koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä! Mikä on sinulle elämässäsi tärkeää ja merkityksellistä, mitä kiikkustuolissa haluat muistella? Jos nyt teet jotain ihan muuta, niin LOPETA! Lopeta edes hetkeksi, pysähdy miettimään.

Lainaanpa vielä vapaaasti Arman Alizadia: ”Ei ole merkitystä sillä, monestiko elämässä tulee turpiin. Sillä on, monestiko sieltä noustaan ylös!” Tämä on varmasti myös yksi ajatus, joka on lapsuuden kodistani matkaan lähtenyt.

 - Markku -

 

comments