Koulu on vain hiljaisille ja alistetuille?

Koululaitos on kovasti murroksessa ja murroksen keskiöön on tullut päästyä itsekin, kun kaksi omista lapsista on peruskoulussa – toinen yläasteella ja toinen ala-asteella. Tähän kun lisätään vasta päättyneet loistavat oppimiskokemukset MBA-koulutuksesta ja juuri alkaneet psykologian perusopinnot, niin päässä surraa kuin Tessan ja Villen taikalaatikossa – jännittää, minne mennään!

Pienessä ryhmässä useampi ei halua oppia vapaaehtoista ainetta?

Vierailin viime viikolla toisen lapsemme kahdella oppitunnilla (vapaavalintainen vieraskieli), kun sieltä tulee jatkuvasti Wilma-viestejä häiriökäyttäytymisestä. Opettajalla tuntuu olevan loistavia ja monipuolisia opetusmenetelmiä, eivätkä tavoitteetkaan ole päätä huimaavia oppimisen suhteen. Silti erittäin pienestä ryhmästä useampi oppilas ei ole motivoitunut oppimaan ja he pistävät ”ranttaliksi”. Meitä oli kolme vanhempaa paikalla ja tuolla tunnilla ei esiintynyt häiriöitä.

Hiljaisuus ja nöyryys hyveitä?

Vanhempien läsnäolo ei tietysti ole ratkaisu ongelmaan ja se ei vastaa luonnollista tilannetta tunnilla, joten johtopäätösten teko sen perusteella on vaikeaa. Yleisesti ottaen näen koululaitoksen suurimpana ongelmana, että se on perinteisesti rakennettu hiljaisia ja rauhallisia lapsia varten. Ennen oli huomattavasti hyväksyttävämpää tehdä lapsista hiljaisia ja alistettuja keinolla millä hyvänsä. Nyt sentään useampi vanhempi on ymmärtänyt, ettei niin voi tehdä, eikä maailmassa pärjää pelkästään olemalla hiljaa ja nöyristelemällä. Me voimme lukea elämänkertoja merkittävistä yhteiskunnallisista vaikuttajista, menestyneistä yrittäjistä, yritysjohtajista tai vaikkapa urheilijoista. Yhteinen nimittäjä ei todellakaan löydy mielenlaadun tasaisuudesta ja rauhallisuudesta – väheksymättä lainkaan noitakaan ominaisuuksia.

Kasvatusfilosia muuttuu nopeammin yksilöillä kuin yhteisöissä

Mielestäni on siis käynyt niin, että vanhemmat ovat oppineet hyväksymään lapsiensa geeneissään saamansa räväkämmät temperamentin piirteet ja tukevat niitä lastensa varhaisissa kehitysvaiheessa. Valtaosa opettajista haluaisi kuitenkin oppilaiden istuvan selkä suorana hiljaa pulpetissaan ja tekevän niin kuin opettaja parhaaksi katsoo. Tästä syntyy yhteentörmäys opettajan ja oppilaiden sekä vanhempien välille. Ja tätä yhteentörmäystä ei valitettavasti Wilma paranna, vaan pahentaa – kaikki kun ovat omasta mielestään oikeassa.

Jokaisen kriisin ratkaisu luo meille uuden käsityksen itsestämme sekä ympäröivästä maailmasta

Lapselle tilanteesta syntyy kriisi, jolla voi olla vaikutusta hänen identiteettinsä kehittymiseen. Miten ikinä tilanne ratkaistaankaan, lapselle muodostuu uusi käsitys itsestään sekä ympäröivästä maailmasta. Jokainen kriisin osapuoli itse asiassa ohjaa omaa kehitystään ja kaikilla on mahdollisuus oppia, ellemme aktiivisesti halua vastaan hangoitella.

Oppiako piittaamattomuutta vai luovuttamista?

Jos tilanne saa jatkua entisellään, lapselle vahvistunee käsitys että hän voi käyttäytyä haluamallaan tavalla, eikä muita tarvitse huomioida. Tällaista käyttäytymistä voi havaita hyvin monissa tehtävissä myös aikuisena ja se on jopa edellytys päästäkseen moniin arvostettuihinkin tehtäviin.

Opettajan sekä oppilaan taholta on esitetty, että kyseisen vapaaehtoisen kielenopiskelun voisi suosiolla nyt lopettaa ja jättää opiskelu vain hiljaisille yksilöille. Tämä vaihtoehto olisi minusta kaikkein vahingollisin – kenenkään ei tarvitsisi oppia ja kehittyä. Lapsen identiteetin kehittymiselle vaihtoehto voisi olla myös vahingollinen: ”Minun ei tarvitse sitoutua mihinkään ja kriisin kohdatessa voin vain luovuttaa”. Myöskään opetus ei kehittyisi. On kovin väärin ajatella, että seuraavassa perustettavassa ryhmässä kaikki oppilaat olisivat samasta muotista veistettyjä.

Ratkaisu: erilaisuuden hyväksyminen ja hyödyntäminen

Mielestäni paras ja ainoa kestävä vaihtoehto olisi, että sekä vanhemmat että opettajat pystyisivät tukemaan yksilöllisiä käyttäytymismalleja ja antamaan lapsille mahdollisuuden oppia heidän omilla vahvuuksillaan. Identiteetin kehittymisen kannaltakin olisi tärkeää, että lapsi ja miksei aikuinenkin, saa kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja sitoutua sitten parhaaksi katsomaansa vaihtoehtoon. Ajatusmallini lie kovin ideaalinen ja aivan varmasti en sitä pystyisi itse toteuttamaan. Onneksi olen saanut huomata, että on paljon opettajia, jotka tähän kuitenkin pystyvät. Oppimistulokset ovat loistavia ja tunneilla ei ole (tai ei ainakaan ole kerrottu olevan) mitään häiriöitä. Valitettavasti useat näistä opettajista kertovat joutuvansa toteuttamaan opetusmetodejaan salassa muulta yhteisöltä – yhteisö ei haluaisi muuttua, mikä tietysti on selvää sekin.

Yhdessä eteenpäin – me kaikki olemme yhtä oikeassa sekä yhtä väärässä. Jokaisen meidän on kasvettava, ottakaamme se hienona mahdollisuutena!

-Markku-

Tämä blogi syntyi pari vuotta sitten oppimiseni välineeksi MBA-opintoihin. Nyt käytän blogiani samaan tarkoitukseen juuri avoimessa yliopistossa alkaneiden psykologian opiskelujen yhteydessä. Tämän kirjoituksen taustalla ovat :

  • NURMI, J-E. (2004).  Identiteetin kehitys. (teksti + haastattelu). Jyväskylän yliopisto.
  • SAHLMAN, K. (2012a). Johdatusta kehityspsykologiaan. Luentodiat ja luentotallenteet osa I

Sekä monet some-keskustelut aiheesta että Yle Puheen ohjelma: Sari Helin: Maailma muuttuu - muuttuuko koulu?

comments