Kehu muuttaa meitä moitetta tehokkaammin!

Olen saanut seurata 1,5 vuotiaan iltatähtemme kehitystä nyt kymmenen vuotta kokeneemmilla silmillä kuin edellisten lapsiemme kehitystä. Yksi merkittävä ja usein toistuva kasvatusmetodi on kielto. Teknisesti kielto kostuu kieltosanasta ja verbistä – Älä hyppää. Kieltoon voidaan yhdistää voimasanoja ja äänen painolla kieltoa voidaan painottaa haluamallamme tavalla. Kielto lie aina negatiivinen. Se tuntuu pahalta ja maistuu karvaalta. Usein kielto on jyrkkä ja ehdoton. Kaikesta negatiivisuudesta huolimatta, kieltoja tulee käytettyä koko ajan – miksi?

Kieltoja tietysti tarvitaan, jotta lapselle saa näytettyä tien yhteiskuntakelpoisuuteen. Kielto johtuu useimmiten kiellon antajasta eikä ”pahantekijästä”. Väsymys, ärtymys ja stressi lisäävät kieltojen määrän toiseen potenssiin – luonnollisestikaan me emme vain vanhempina aina jaksa. Usein luulemme suojelevamme lastamme kielloilla.  Valitettavan usein syy kieltoon löytyy pelkästään kieltäjän omasta tai yleisesti hyväksytystä arvomaailmasta. Sohvalla ei saa hyppiä!! Miksi ei? Onko sohvan kunto tärkeämpi kuin lapsen kunto ja kehon hallinnan kehittyminen? Kysymys on arvoistamme. Kielto muistuttaa yleisesti meitä siitä, että arvomaailmoja on monia. Minun arvoni eivät ole parempia tai huonompia kuin sinun arvosikaan.

Miltä kielto tuntuu vastaanottajasta? Kielto on vastaanottajalle kuin henkinen turpaan lyönti. Pienimmille lapsille kiellot ovat kaikkein haitallisimpia. Niillä voi helposti tappaa sekä ilon että luovuuden. Kun seuraan kuopukseni hulvatonta ja iloista tanssia urheiluruudun tahtiin, voin vain harmitella, että tuon spontaanin nautinnon olen saanut jo vanhemmilta lapsilta tapettua pois. Tanssimaan ei heitä tahdo saada enää tanssilavallakaan – miksi? Syyllistä ei tarvitse kovin syvältä omista silmistä hakea.  Tässä tapauksessa syy on ollut ennemminkin oman pelon kautta puolustusmekanismiksi rakennetussa asenteessani kuin kielloissa. Olen jostain pienenä keksinyt, ette osaa tanssia ja isompana olen keksinyt tanssiin kielteisen asenteen, ettei minun tarvitse mennä pois mukavuusalueeltani tanssilattialle. Tämän asenteen olen siis siirtänyt myös vanhemmille lapsille. Harmittaa sekä oma tanssitaito, että asennevamman siirto. Taitoa ei tietysti ole koskaan karttunut huonon asenteen takia. Tämän taidon tulen vielä ottamaan haltuun!

Pienelle lapselle kieltojen haitallisuus johtuu lapsen rajallisesta kyvystä ymmärtää tapahtunutta. Hän ei osaa ajatella, että kielto tai moite kohdistuu ainoastaan hänen tekemiseensä. Lapsi tekee virhepäätelmän ja kokee asian kokonaisvaltaisesti. Lapsi kokee, että toru kohdistuu häneen ihmisenä ja kokemus on, ettei hän ole hyväksytty, riittävä tai rakastettu. Itkuhan pienelle lapselle tällaisesta tunteesta tulee ja vanhempana tulee usein vastattua lapsen tunteeseen asiaperusteisesti. ”Sohva menee rikki, ymmärrä nyt, ettei siinä saa hyppiä”, olisi esimerkin vastaus lapsen itkuun, joka johtui siis siitä, että lapsi koki olevansa huono lapsonen, jota kukaan ei rakasta. Kielloilta emme voi kuitenkaan mielestäni välttyä – rakkaus on myös rajoja, ihan varmasti! Niinpä tässä tapauksessa terveempi käyttäytymismalli olisi osata kohdata lapsen tunne, mennä tunteen kautta ja antaa hänelle hänen kaipaamaansa rakkautta sekä hyväksyntää. Itse asialle ei ole siinä vaiheessa mitään väliä, lapsi on todennäköisesti jo unohtanut sen.

Vanhempien lasten kohdalla kiellot ovat usein huutoja kuuroille korville. Kuinka monesti ”ruutuaika” on pysynyt kiellon rajoissa? Kiellot voivat jopa olla houkutuksena – K-18 lienee yksi myyvimmistä markkinasloganeista. En ole tähän oikein minkäänlaista viisastenkiveä vielä löytänyt. Oma asenne ja esimerkki lienevät tärkeitä sekä kehu. Kehuminen onkin paljon kieltämistä vaikeampaa. Mistähän sekin tunne on saanut alkunsa? Viisaammat sanovat, että kehu muuttaa ihmistä paljon moitetta tehokkaammin. Silti moitimme ja kiellämme lapsiamme yli kymmenen kertaa kehua enemmän. Väitän, että kyse on hyvin puhtaasti asenteestamme ja opitusta tavasta. Ajatuksiamme ja tapaamme on mahdollista muuttaa. Mutta muutosta pitää tehdä aktiivisesti ja toistoja tarvitaan. Uskommepa tai emme siihen, olemme oikeassa.

Sama ajatusmalli toimii myös aikuisten välisessä kanssakäymisessä. Minua ei juuri ikinä näy pyykkien parissa. Ikänä en ole oikeaa latinkia pyykkikoneeseen saanut ladattua, saatikka sitten oikein pyykkejä narulle ripustettua. Päinvastoin on ruoanlaiton kanssa – ruoasta onkin tullut kehuja paljon. Joku asenne-ero näidenkin teemojen sisältä löytyy. Harvoin tulee kenellekään sanottua, että olipa paskaa ruokaa, vaikka oikeasti olisikin – edes puolisoiden välillä (toim. huom. ei ole koskaan ollut aihettakaan). Mieluummin ruokaa aina kehutaan. Toisin on pyykkien ja tiskien laita. Liekö tämä kovin yleismaailmallinen ilmiö vai rajoittuuko tänne Kaunisharjun päälle – en tiedä.

Yrittäkäämme antaa tälle asialle pieni hetki ajatuksissamme, kun seuraavan kerran kiellämme tai moitimme lapsiamme tai toisiamme. Kehu muuttaa ihmistä paljon paljon enemmän kuin moite, yrittäkäämme kokeilla!

-Markku-

comments